Musta on tullu kauheen huono bloggaaja, muistan kun vuosi sitten luin vaihtari blogeja ja mua ärsytti ihan sikana kun niitä postauksia tuli aina niin harvaan tahtiin, heh tässä sitä nyt ite ollaan - 1 postaus/kuukausi... Vois vähän koittaa panostaa. Tuntuu vaan et on koko ajan jotain menoa ja sit kun ei ole mitään kummempaa niin mielummin sit kattoo telkkaria tms. kuin kirjottelee tänne.
Täällä on menossa kahen viikon Spring Break - tämmönen tarvitaan ehottomasti Suomeenki! En oo tehny mitään sen kummempaa, tiistaina vietettiin yötä tyttöporukalla Sarahin 'mountain housella', heidän vapaa-asunnollaan joka sijaitsee n.40 minuuttia Fresnosta vuorilla/kukkuloilla. Muuten aika on kulunu trackin aamureeneissä, Chrístinalla, shoppailessa ja prom-mekkoa metsästäessä!
Pääsiäistä vietettiin menemällä kirkkoon aamulla, saatiin easter basketit, pikku korit täynnä karkkia ja pieniä tavaroita, kuten kynsilakkoja sekä vartalovoiteita, ja iltapäivällä etsittiin piilotettuja munia, joissa oli sisällä rahaa ja suklaata. Meillä ei ollut mitään pääsiäisateriaa vaan syötiin hampurilaisia ja hot dogeja haha.
Aika kuluu kuin siivillä, tänään on tasan viikko mun 18-vuotis syntymäpäivään! Musta ei yhtään tunnu et oon kohta jo 'aikuinen', tuntuu et täällä kaikki juhlapäivät, mukaanlukien joulu ja pääsiäinen, vaan lipuu ohi ilman että oikeen ees tajuu et on jotenkin "erikoinen" päivä.
Vähän reilu kaksi kuukautta jäljellä täällä Kaliforniassa, en voi uskoa tätä. Vastahan oli helmikuu, joulu, ja halloween. Vuosi sitten vielä unelmoin vuodesta täällä ja nyt se on jo melkein ohi. Välillä en malttais odottaa et pääsen jo Suomeen, mut usein täältä lähteminen pelottaa, enkä edelleenkään haluu laittaa mitään päivälaskuria käyntiin. Koitan olla ajattelematta lähtö liikaa ja vaan keskittyä elämään täällä, mut kun päivät vähenee, siitä tulee koko ajan hankalampaa. Eniten mua ahdistaa host perheen, sekä Christinan ja hänen perheensä hyvästely,- heistä on tullut mulle _todella_ tärkeitä, ja tottakai mun ihanien kavereiden tänne jättäminen. Varsinkin meijän cross country/track porukalle hyvästien sanominen tulee olemaan niin vaikeeta. Tajusin joku päivä että ihmisten lisäksi mulle tulee ikävä tätä amerikka elämää, ihan vaan pieniä arkisia juttuja, kuten targetissa ja starbucksissa käymistä, reenejä koulun jälkeen, sunnuntai aamuja, spontaaneja retkiä malliin tai vaikkapa rannikolle, monia monia drive through dinnereitä, niiiin monia asioita, ei niitä pysty edes kaikkia listaamaan.
Vaihto-oppilaana olosta on tullut niin iso osa mun identiteettiä, mainitsen sen lähes aina kun esittäydyn uusille ihmisille, "Hi, my name is Pihla, I'm an exchange student from Finland". Se on osa mua, jonka menetän pian. Kahden kuukauden päästä oon "Pihla, entinen vaihto-oppilas". Musta tuntuu et sinä hetkenä kun saavun Helsinki-Vantaan lentokentälle, mulle iskee semmonen kamala tyhjä tunne, joka tulee kun joku kauan odotettu tapahtuma on ohitse. Kaikki varmaan tietää mitä tarkotan. Ja vaikka odotan niin innolla mun suomi perheen tapaamista melkein 11 kuukauden erossa olon jälkeen, ja vaikka tuun olemaan niin iloinen siitä, en voi olla pelkäämättä sitä miten kovaa se paluu-masennus iskee. Voi kun toivon että pystyisin yhdistämään nää kaksi elämää jotenkin. Aion kyllä varmasti pitää yhteyttä mun amerikka-perheeseen ja -ystäviin, ja tarkotus ois täällä käydä myös vierailemassa! Haluan kuulua näiden ihmisten elämään ainakin jollain tasolla vielä kymmenenkin vuoden päästä.
Meni aika lähtö painotteiseks tää kirjotus, ehkä tästä huomaa miten se on koko ajan mielessä. Voisin tosiaan koittaa vähän useemmin tulla tänne jotain jakamaan :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti