Aika tarkkaan kaksi viikkoa mun vaihtovuotta jäljellä!! En voi uskoa tätä, ja tällä hetkellä must tuntuu etten haluu ollenkaan takasin Suomeen... Kuulostaa varmaan vähän pahalta perheen ja kavereitten korvaan, ootte edelleen hirmu tärkeitä mulle ja ikävä on kova, mut mua pelottaa jättää tää elämä tänne, enkä haluu ees ajatella mimmosta hyvästien sanominen tulee olemaan. Monet itkut on jo itketty ja monet on vielä tulossa. Hassua on et fiilis on sama kuin muutamaa viikkoa ennen tänne tuloa, sillon must tuntui etten halunnukkaan lähteä vaihtoon, nyt vaan koko fiilis on päinvastainen.
Torstaina oli viimeinen koulupäivä, viimeistä kertaa astuin aamulla koulubussiin, kävelin Centralin hallwayssä, kävin tutuiksi tulleilla tunneilla, näin osaa ihmisistä viimeistä kertaa ikinä. Sanomattakin selvää et aika haikein fiiliksin astelin ulos portista Senior Rallyn jälkeen.
Tänään oli Baccalaureate, eli siis tilaisuus jossa seniorit siunataan, ja ensi perjantaina se kauan odotettu Graduation! Graduationin jälkeen on Sober Grad, joka on paikallisessa huvipuistossa (?) klo 23:sta kello viiteen aamulla! Sen jälkeen on edessä graduation juhlia ja myös mun graduation/going away party.
Keskiviikkona pääsen näkemään mun äitin,veljen,tädin ja hänen miehensä sekä mun serkun melkein 10 kuukauden tauon jälkeen! <3 Niin ihanaa!!
Samaan aikaan kuitenkin tiedostan että joka päivä oon lähempänä lähdön hetkeä ja se ahdistaa. En ikinä ajatellut että lähteminen tulisi olemaan näin hankalaa. Tiiän miten kliseiseltä tää kuulostaa mut oon muuttunut ja kasvanut vaihdossa ollessa niin paljon et en ees tiiä mitä mun perhe tulee musta ajattelemaan huhhuh :D Sen lisäks kukaan (paitsi te kaikki ihanat toiset vaihtarit!) ei tuu koskaan ikinä tajuumaan mimmonen kokemus tää on ollut ja oon niin surullinen siitä, koska mulla on ollut ihan huikee vuosi. Ei tosiaankaan helpoin mut huikee!! Tän lisäks tuun varmaan puhumaan mun vaihtovuodesta kaikille, koko ajan, joka paikassa, ja mietin et kuinka kauan ihmiset jaksaa kuunnella mua haha.
Täällä ollessa oon tottunut semmoseen häslinkiin ja jatkuvaan huomion keskipisteessä olemiseen ihan vaan siitä syystä että satut olemaan vaihtari ja kuulut koulun urheilujoukkueeseen, et tuntuu vähän laimeelta palata Suomen
lukioon ja siihen ainaiseen puurtamiseen. Ja siihen et koulun eteen täytyy työskennellä, täällä sain justiinsa High Honors palkinnon "kovan työskentelyn kunniaksi" hehe.
Kaiken tän Suomeen-paluu ahdistuksen lisäksi mulle tulee niin ikävä kaikkea täällä. Host perhettä, kavereita, opettajia, valmentajia, koulussa käyntiä, trackiä, cross countrya, leffailtoja, lämpöä, rannikkoa, sunnuntai aamuja, ctv announcmentsejä aina kolmannen tunnin alussa, equine science tunteja Claudian kanssa, drive through ravintoloita, myöhäsiä iltoja ulkona (rakastan Kalifornian lämpimiä öitä, palmujen silhuetteja ja heinäsirkkojen siritystä), ja monia monia asioita joita en ikinä pysty kaikkia mihinkään listaamaan! En kestä ajatusta siitä miten en pysty enää koskaan elämään tätä samaa elämää täällä. Vaikka tuunkin varmasti täällä käymään, ei mikään tule enää olemaan samanlaista kuin mitä se on nyt.
Koitan nauttia joka hetkestä joka mulla on täällä vielä jäljellä, vaikka kun ajetaan ruokakauppaan tai mihin vaan, kattelen maisemia ihan eri tyyliin nyt kun tiiän että kohta en näitä paikkoja enää näe. Jotenkin sitä koittaa imeä kaiken itteensä ihan täyteen amerikkalaisuutta et sitä sitten riittää Suomessaki. Kuulostaapa toi hassulta mut en oikeen ees tiiä miten ilmaista itteäni tässä asiassa.
Koitan tulla tänne vielä postaamaan muutaman kerran ennen Suomeen paluuta, niin et on itelle jotain mistä lukea näitä fiiliksiä jälkikäteen. Tässä nyt vois vielä mainita et kirjotin tän koko postauksen kännykällä koska oon Christinalla ja jätin läppärin kotiin, joten toivottavasti tää onnistuu ees jollain tasolla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti